Elämää 1,2,3 vuotiaiden kanssa

Meidän kuopuksesta tuli muutama päivä sitten taapero ! Nyt on vauva ajat ohi ja perheessämme on taapero valta. Toisaalta helpottavaa, että lapset kasvavat, mutta toisaalta niin haikeaa, että vauvastamme on tullut taapero, joka kehittyy päivä päivältä enemmän isomman tytön oloiseksi. 

Minkälainen tämä meidän uunituore yksi vuotias mahtaakaan nykypäivänä olla ? 

Näiden parin viimeisen viikon aikana tuntuu, että Senni on kasvanut ihan huimasti. Ei kooltaan, mutta olemukseltaan. Sennistä on tullut hieman itsenäisempi, mitä oli aiemmin. Nyt hän jo viihtyy yksinäänkin, taikka sisarustensa kanssa. Vieläkin on niitä päiviä, kun hän huutaa jaloissa ja haluaisi vain olla sylissä. Voi mun pieni vauvani. 

Senni on kävellyt kymmenenkuisesta lähtien ja ottaa jo juoksu askeleita. Sisarusten kanssa pyöriminen on ihan parasta ja tämä äiti saa pidättää nauruaan, kun he näyttävät pyöriessään niin lutusilta <3 Toinen jota Senni yrittää opetella, on tasajalkaa pomppiminen. Hän katsoo kaikessa mallia isommilta, niin hyvässä kuin pahassakin. 

Tältä pieneltä tytöltä löytyy omaatahtoa todella ja hän koettelee äidin hermoja kaikessa. Yksi mikä tulee ensimmäisenä mieleen, on vessaan juokseminen. Hän huomaa aina, kun vessan ovi on jäänyt auki, tottakai sinne täytyy samantien juosta tekemään tuhoja ! Sitten kun perään huutaa "Senni ei, ei saa mennä", niin tämä virnuilee ja nauraa takaisin ja ampaisee vielä nopeampaa pahan tekoon.

Voiko näin pieni olla jo draamaprinsessa. Voi kyllä, kyllä todellakin voi. Häneltä ei oteta leluja ilman kamalaa draama kohtausta. Häneen ei saa koskea, jos hän niin päättää. Hänen täytyy saada tehdä ja olla rauhassa silloin kun hän itse haluaa, muuten on piru irti. Pahimmissa tapauksissa hän alkaa huutamaan hullunlailla, eikä hengitä, ja lopuksi menee tajuttomaksi. Tähän auttaa nenään puhaltaminen ja sylissä pitäminen tiukasti, jotta hän tuntee olonsa turvalliseksi ja saa rauhoitettua itsensä. Tätä sanotaan affektikohtaukseksi. 

Senni osaa syödä itse todella hienosti. Nykyään en enää viitsi edes syöttää, koska ei siitä mitään tule, pelkkää huutoa vain. Annan hänelle lautasen nenän eteen ja lusikan käteen ja siitä hän kauhoo hienosti ruuat suuhunsa. Välillä ruuat löytyvät lattialta, milloin päästä, milloin mistäkin, mutta näin yleisesti ottaen syö suht siististi ollakseen vasta yksivuotias.

Pullostahan neiti S ei ole ikinä suostunut juomaan ja mikäs siinä, hyvin me ollaan ilman pullojakin pärjätty. Nokkamukista juo itsenäisesti soijamaitoa ja vettä. Tissiä hän saa nykyään enää kolme kertaa päivässä. Aamulla herätessään, päiväunille mentäessä ja illalla yöunille mentäessä. Pitäähänä sitä mammantyttöä vähän jo alkaa vierottaa äidistä, alkoi mennä tuo tissittely vähän liiallisuuksiin. 

Tälläinen se meidän yksivuotias prinsessamme on. Melko tyytyväinen, temperamenttinen ja mahtavan persoonan omaava neitokainen. 

Minkälaista meidän elämä ja arki on näiden 1,2,3 vuotiaden lasten kanssa ? Minkälaista meidän elämä on kolmen näin pienen lapsen kanssa ? 

Tämän viimeisen kysymyksen saan kuulla aika monta kertaa. En voi edes kahdella kädellä laskea, montako kertaa tätä on kysytty tämän vuoden puolella. Ei sillä, onhan se kiva, että ihmisiä kiinnostaa ja mielelläni heille vastaan. 

Saan myös monesti kuulla muunmuassa "Sinulla on varmasti kädet täynnä hommaa heidän kanssa" "On sinulla kyllä tekemistä heidän kanssa".

Onhan se totta, heidän kanssa on paljon tekemistä ja kokoaika saa olla tekemässä jotain. Mutta näin minä olen valinnut, enkä valita. Tiesin tähän ryhtyessäni, että rankkaa saattaa välillä olla, mutta kaikki tämä kasvattaa minua ihmisenä ja teen kaiken, jotta lapsillani olisi juuri heille täydellinen lapsuus. 

Minun pitäisi ehkä itse oppia olemaan hieman itsekkäämpi, koska nämä 3,5 vuotta olen elänyt vain lapsilleni ja lasten ehdoilla. Yhden ja jopa kahden lapsen kanssa se oma-aika oli vielä hieman helpompi saada ja toteuttaa. Mutta näin kolmen pienen lapsen kanssa se oma-aika on jäänyt ihan taka-alalle, ja välillä jopa tuntuu, etten ole kuin äiti. Ehkä vielä joskus löydän itseni uudestaan, viimeistään kun nämä ruuhkavuodet ovat ohi. Muita itsensä kadottaneita ? 

"Sun rasittava arkes on sun lapsiesi lapsuus". Tämä on niin totta. Välillä tuntuu, että meidän arki on samaa tylsää puuroa päivästä toiseen. Mutta ei se varmaan näin kuitenkaan ole. Normaalisti arkena ulkoillaan pari kertaa päivässä, käydään kaupassa, käydään kyläilemässä. Tehdäänhän me vaikka mitä. Nämä kaikki on lapsille seikkailua ja he nauttivat. 

Ja mitä sitten, jos välillä olisikin vain sisällä. Sisälläkin keksii vaikka mitä tekemistä. Lapset kyllä keksivät tekemistä vaikka pahvinpalasesta jos niikseen tulee. Sisällä voi jumpata, tehdä palapelejä, piirtää, tehdä majoja, leikkiä ihan mitä vain mieleen tulee ! Ei meidän arki ehkä olekkaan niin rasittava, vaikka välillä siltä tuntuukin. Niinkuin sanotaan, nauti kun lapset ovat pieniä. 

Välillä on todella vaikea nauttia, mutta onhan se aivan totta, olisi kivempi muistella lasten lapsuutta hyvänä ja ihanana, kuin sellaisena rasittavana arkena vain. 

Pienessä ikäerossa on hyvää se, että lapsilla on aikalailla samat mielenkiinnon kohteet ja leikit. Tosin, Alexsandra on kehittynyt ja kasvanut siihen vaiheeseen, että leikit ovat pitkäkestoisempia ja niissä on jo jotain järkeä, toisin kuin näiden kahden pienemmän. Se tuottaakin monesti meidän arjessa ongelmia, kun isoimmalla menee pienempiin hermot kun ei saa tehdä asioitaan rauhassa. 

Piirtäminenkin on meillä haaste. A tykkää todella paljon piirtämisestä, välillä melkein asuu keittiönpöydän ääressä piirtämässä, mutta sitten, Jooa tulee ja heittää kynät lattialle, tai jotain muuta yhtä järkevää. Ei hän tarkoita sillä pahaa, mutta eihän se nyt toiselle ole kiva, kun kynät ovat lattialla ja menevät rikki. Tälläisiä tilanteita tulee melkein joka leikissä. Aina joku on terrorisoimassa toisen leikkejä. 

Uskon ja toivon, että parin vuoden päästä elämme sellaisessa ihanassa harmoniassa, kaikki tulevat hyvin juttuun, ei turhia tappeluita ja kaikki ovat onnellisia. Tai sitten... Ehkä aiempi on vain toiveajattelua (tähän sellainen hymiö jolla lentää naurukyyneleet silmistä). 

Kaikesta huolimatta lapset rakastavat toisiaan ja ovat toisilleen niin rakkaita. Mustasukkaisuutta on ilmassa harvase päivä, mutta ihan oletettuakin näin pienellä ikäerolla. On näissä pienissä työtä ja hermoja saa kiristellä päivittäin, mutta mitään en vaihtaisi pois. Rakastan näitä pieniä apinoita vaikka kuinka yrittävät saada äitinsä hulluksi. 

Jos on kysyttävää taikka jätin teidän mielestä jotain oleellista tekstistä pois, niin eikun vaan kommentoimaan niin vastailen !

Susanna