Hallittu kaaos

Olen perfektionisti. Haluan, että kaikki menee täydellisesti ja kaiken pitää olla just eikä melkein. Olen oppinut elämään tämän asian kanssa, ettei kaikki voi mennä niin kuin haluan. Koko aika ei voi olla täydellistä, eikä välttämättä joka päivä.

Saan siitä hyvänolon tunnetta, kun koti kiiltää ja paikat ovat täydellisesti. En varmaan ikinä tule ymmärtämään ihmisiä, jotka keräävät tavaraa kaapit ja pöydät täyteen. En kestä omassa kodissa sitä, jos pöydillä on ylimääräistä tavaraa tai tavarat ovat väärissä paikoissa. 

Minulla onkin paha tapa siivota jatkuvasti. Olen yrittänyt opettaa lapsille, että leikitään yhdellä lelulaatikolla kerrallaa. Kun halutaan vaihtaa leikkiä, siivotaan ensimmäiset lelut pois. Välillä tämä toimii, mutta suurimmaksi osaksi täällä on kaikki lelut levällään. Leluja ei tietenkään saa pidettyä vain lastenhuoneessa vaan ne levitetään olohuoneeseen, miksei myös vessaankin, onhan niitä sitten kiva siivota illan päätteeksi ympäri kotia.

Lelujen levittelyistä huolimatta täällä on suurimmaksi osaksi aika hallittu kaaos. Kun perus jutut pitää siistinä, ei lelut siinä paljoa kutittele. Liian usein perfektionisti kuitenkin ottaa vallan ja joudun miettimään pari kertaa hermostunko vai en. Mikä onkaan ärsyttävämpää, kuin lelut ympäri kotia @£$£#". Leluja ne kuitenkin vain ovat ja ne saa aina sitten siivottua. 

Vinkkinä hallittuun kaaokseen on: Pidä kodin perus jutut siistinä ja anna lasten leikkiä leluillaan (mielellään tietysti lastenhuoneessa lelulaatikko kerrallaan, hih). Jos ja kun lapset levittävät lelut ympäri kotia, ota heidät mukaan siivoukseen. Itse totean lapsille aina, että "äiti ei ole näillä leikkinyt, nyt siivoamaan omat sotkut". Melkeinpä poikkeuksetta meillä siivotaan joka ilta lelut pois, jotta seuraava aamuna on ihana aloittaa uusi päivä siistissä kodissa. 

Olen oppinut paljon itsestäni lasten myötä. Ennen heitä, minä sotkin ja siivosin omat jälkeni. Nyt itseni lisäksi siivoan kolmen lapsen sotkuja ja katson, kun he levittävät kaiken mitä saavat käsiinsä. Kyllä äitiys on kasvattanut minulle pitkät hermot ja olen sopeuttanut itseni muunmuassa sotkulle. On vain todettava, että aina ei voi olla siistiä, välillä täytyy höllätä ja antaa kaaoksen vallata koti. 

Susanna

Vähän meistä

Kuva: Melissa Hanhirova

Tähän väliin olisi kai kohteliasta esittäytyä ennenkuin uusia postauksia tulee lisää. Olen Susanna 22 vuotias. Asustelemme Espoossa. Vielä muutama vuosi sitten kävin lähihoitajakoulua, asuimme pienessä kaksiossa, näin päivittäin kavereita, nukuin viikonloppuisin niin myöhään kuin huvitti, teimme mieheni kanssa mitä halusimme. Sitten tulin raskaaksi, jätin epillerit pois ja ajattelimme että lapsi saa tulla jos on tullakseen. 

Aloitin ensimmäisen blogini the moment of our love, nimi muuttui sittemmin Me+2. Kirjoitin välillä ahkerammin ja välillä en niin ahkerasti. Esikoisemme Alexsandra syntyi 22.06.2013. En kerennyt vielä valmistautumaan koulusta ennen lapsen tuloa. Jatkoin kesän jälkeen koulua ja Alexsandra oli isänsä kanssa kotona kuukauden. En pystynyt keskittymään koulunkäyntiin kun kokoaika mielessä oli että minun pitäisi olla kotona pienen vauvani kanssa. Keskeytin koulun ja kerroin jatkavani koulua ensi syksynä. 

Tulin uudestaan raskaaksi. En päässyt jatkamaan koulua vieläkään. Jooa syntyi 16.11.2014. Elimme normaalia arkea pienten lasten kanssa. Ajattelin, että kahden näin pienen lapsen kanssa elämä oli todella rankkaa. Kunnes tulin taas raskaaksi ja tajusin että tähän mennessä elämä olikin aika helppoa. 

Kuopuksemme Senni syntyi 27.12.2015. Kolme lasta kahden ja puolenvuoden sisään. Nyt voin kertoa, että rankkaa on, mutta päivä kerrallaan ja kokoaika arkemme helpottuu kun pienet kasvavat ja oppivat kaikkea uutta. 

Alexsandra käy arkisin päiväkodissa leikkimässä 6 tuntia. Ajattelin, että hänelle tekisi hyvää päästä omanikäistensä kanssa leikkimään ja oppii siinä samalla kaikkea omanikäisten juttuja. Altsu on viihtynyt siellä ja on saanut paljon kavereita. Ennen päiväkotia Altsu ei paljoa puhunut. Nyt hän on oppinut jo paljon ja puhe kehittyy kokoajan enemmän. 

Minä olen vielä kotona Jooan ja Sennin kanssa. Suunnitelmissa on jatkaa koulua ensi syksynä. Olen varannut kierukan laittoon ajan jotta ehkäisy asia olisi nyt kunnossa, olen aika varma että lapsemme ovat nyt tässä. Ehkä elämän kuuluikin mennä näin, että lapsemme tulevat näin tiuhaan tahtiin. Onpahan heistä ainakin toisilleen seuraa ja oppivat samaan tahtiin asioita. 

Elämä äitinä on hetkittäin aika raskasta mutta silti parasta mitä voin kuvitellakkaan. En voisi enää kuvitellekkaan elämää ilman lapsia. Ennen en voinut kuvitellakkaan olevani äiti, nyt äitiys on parasta mitä elämässäni on tapahtunut. Rakastan lapsiani ylikaiken ja rakastan olla äiti juuri näille pienille rakkauspakkauksille. 

Blogissa tulette kuulemaan meidän hyvistä ja huonoista päivistämme. Pienistä ja suurista uhmakohtauksista. Elämän ihanista ja iloisista hetkistä. Ihan kaikesta mitä meidän elämässämme tapahtuu.

Kuva: Melissa Hanhirova

Susanna