Kesäkuussa työsuhteeni päättyi. Se oli iso osa arkea ja elämääni. Työn päättyminen oli raskasta ja se harmittaa vieläkin. Päätin, että menen tekemään keikkatyötä, koska keikkalaisia tarvitaan aina. Samaan tilanteeseen ajattelin tehdä mielenterveys- ja päihdetyön koulutusohjelmani loppuun.
Olenhan jo valmis lähihoitaja, mutta se tuntui ihan super hyvältä idealta siinä tilanteessa. Olisin pätevämpi ja työ mahdollisuuksia olisi vielä enemmän ? Ei se nyt ehkä ihan niin mene. Näyttäähän se paperilla hyvältä, mutta kun on pätevä lähihoitaja niin ei sillä oikeasti ole niin väliä.
Työharjoittelu paikan saaminen osoittautui todella vaikeaksi ja arjessani ei tuntunut olevan järkeä. Vein lapset päiväkotiin ja mietin mitä teen, hain moneen paikkaan harjoittelemaan mutta huonolla menestyksellä. Koulutehtäviäkin oli ja niitä tein kotona. Tuntui, että märehdin vain omassa kurjuudessani ja halusin tehdä jotain millä on merkitystä.
Keikkatöitäkin tein, mutta se ei tunnu omalta. On vaikea mennä joka päivä eri paikkaan ja olla kuin osa työyhteisöä, vaikket oikeasti sinne edes kuulu ja kukaan ei tunne sinua, etkä sinä muita. Normaali työ, päivittäin sama työpaikka, samat työkaverit jne on se minun juttuni.
Työsuhteen alkaminen viime marraskuussa oli parasta mitä minulle tapahtui viime vuonna. Se toi arkeeni sisältöä, joka tuntui oikealta. Sen päättyminen tuli kesän jälkeen vasten kasvoja ja olin taas ihan hukassa. Olen taas hakenut itseäni ja paikkaa johon kuulun, juttua mitä voisin tehdä.
Olen tosi herkkä muutoksille ja se näkyy voinnissani, mielenterveydessäni ja toimintakyvyssäni. Arjen askareet, kodin ja lapset hoidan hyvin, mutta unohdan aina itseni. Muutosten jälkeen minulla kestää ottaa itseäni niskasta kiinni ja tehdä asialle jotain.
Koulun jatkaminen ei ollutkaan se minun juttuni tässä vaiheessa, ynnäilin plussia ja miinuksia ja päätin keskeyttää sen. Minulle riittää tässä vaiheessa lähihoitaja, lasten- ja nuorten koulutusohjelma. Minä olen näinkin ihan hyvä. Sitä minä osaan.
Olen myös todennut, että välillä on ihan hyvä vain olla ja märehtiä siinä omassa kurjuudessa, hakea sitä mikä oikeasti tuntuu hyvältä, sitä mitä oikeasti haluat tehdä. Näin sen vaan huomaa, että pienikin elämänmuutos voi johtaa aika isoon.
Monelle en tästä asiasta ole puhunut, se miten pahaltakin minusta on tuntunut. Se että olen aivan hukassa. Lapset on kaikki kaikessa, mutta minä, minäkin olen olemassa ja minulla täytyy olla jokin muukin merkitys kuin äitinä olo.
Jonkun mielestä voin stressata aivan turhaan, mutta näin minusta on tuntunut. On välillä vaikea olla minä, tunnen niin radikaalisti kaikki tunteeni ja se ei aina ole helppoa. Nyt päätin vain että ehkä minulla on oikeus vain olla ja miettiä itsekseni mitä minä haluan. Mitään isoa radikaalia arjessani ei ole tapahtunut. Mutta se, ettet tiedä mikä on elämäsi suunta, mitä merkitystä itselläni on, se on vaikeaa.
Sunnuntaina tein sen päätöksen, että jätän mielenterveys- ja päihdetyön opinnot kesken ja palaan työelämään. Opiskelu ei ollut se mitä tähän elämäntilanteeseen kaipasin, se on nyt kokeiltu. Keikkatyö ei myöskään tuonut sitä mitä halusin. Hain töihin ja kävin eilen jo työhaastattelussa. Tämä tuntuu oikealta. Haluan ihan koko päivä työhön. Se oli se mikä toi minulle sitä hyvää oikeaa sisältöä elämääni, sitä minä haluan. En ehkä ole enää niin hukassa.
Onko sinulla välillä vaikeaa elämässä, entä oletko herkkä muutoksille ?
Susanna
