Minun kaksi lasta kolmesta saa affektikohtauksia, monta kertaa viikossa. Affektikohtauksessa lapsen henki salpaantuu ja tilanne voi jatkua jopa tajuttomuuteen.
Affektikohtaukseksi kutsutaan voimakkaan itkun yhteydessä esiintyvää kouristuskohtausta. Kohtauksen voi laukaista muunmuassa kipu, pelko tai suuttumus. Kohtauksen aikana lapsi alkaa huutamaan, eikä hengitä samaan aikaan. Tämän seuraksena voi syntyä kouristuskohtauksia ja lapsi voi mennä tajuttomaksi.
Yleensä kohtaukset helpottuvat nopeasti ja ovat vaarattomia. Kohtauksen aikana lasta tulisi rauhoitella ja pitää sylissä. Kohtauksen jälkeen lapsi kaipaa syliä ja painautuu vanhempaansa vasten lohtua hakemaan. Kohtaus voi laueta myös puhaltamalla nenään, meillä tämä harvoin auttaa.
Jossain tapauksissa lapsi voi oppia käyttämään kohtauksia hyväkseen, jos hän huomaa, että vanhempi antaa periksi kohtauksen tullessa.
Meillä Jooa ja Senni saavat näitä kohtauksia. Jooan kanssa on aina ollut niin, että hän rupeaa huutamaan eikä välttämättä muista hengittää. Hän alkaa kouristella ja naama muuttuu siniseksi. Pidän häntä sylissä ja rauhoittelen, jolloin kohtaus laukeaa.
Senni on aina ollut todella tuittupää. Hän alkaa huutamaan siitä, jos jokin ei mene niinkuin haluaa. Hän huutaa ja menee maahan makaamaan. Ei hengitä, huutaa vain. Otan hänet syliin ja melkein aina kohtaus laukeaa siihen, että tyttö menee tajuttomaksi. Kun hän virkenee, on hän todella väsynyt ja haluaa vain olla sylissä.
Kohtaukset eivät tosiaan ole vaarallisia, mutta kyllä ne säikäyttävät aina kun toinen menee tajuttomaksi tai kun toinen huutaa ääneti naama sinisenä.
Näiden kanssa on vain oppinut elämään ja herkästi on katsottava lasten perään, että osaa mennä avuksi jos kohtaus alkaa.
Liian herkästi en kuitenkaan ota syliin, jos huomaan että kohtaus menee itsestään ohi. Lapset osaavat hyvin käyttää kohtauksia edukseen, jolloin äidin pitäisi antaa periksi asioissa.
Olen kuitenkin äiti, jota lapset eivät pompottele, edes kohtausten varjolla. Jos kohtaus alkaa silloin, kun on "valtataistelu" menossa niin silloin jää kyllä lapsi kakkoseksi. Näissä tapauksissa kohtaukset ovat menneet itsekseen ilman syliä ohi ja lapsi on huomannut, että ihan turhaa kun ei tuo äiti anna periksi.
Muiden ihmisten kanssa lapset eivät ole kuulemani mukaan saanut kohtauksia, joten liekö sitten liittyy siihen, että saavat sillä äidin huomion kuitenkin ? hmm.
Muita kenen lapsilla/tai itsellä affektikohtauksia ? Miten arki sujuu ?
Susanna
Eikö näillä lapsilla ole mitään yksityisyyttä? Muutamalla selauksella löysin jo kaikkien diagnoosit ja vaivat, arjen epäonnistumisesta alapään veriseen vuotoon .... Siis onneksi lapset ovat vielä pieniä, mutta miksi KAIKKI sairaudet ja epäkohdat pitää julkistaa? Kyllähän tietysti sillä kalastelee enemmän lukijoita, ja siten yhteistyökumppaneita eli niitä ilmasia vaatteita. Mutta miettisit vaikka ensi kerralla jos joku lapsi sairastuukin, tarviiko se jakaa? Ihan sen lapsen kasvokuvalla varustettuna.. Vertaistukea saa anonyymistikkin.
VastaaPoistaMun mielestä taas kivempi lukea blogia jossa kaikki ei aina ole sitä ruusuillatanssimista vaan kerrotaan myös niitä ei niin kivoja asioista avoimesti. Kertoo mun mielestä äidistä sen että hän ei häpeä lapsiaan *viasta* huolimatta ja pystyy puhua asiasta kun asiasta. Itse en edes ollut koskaan kuullut tälläisistä itkukohtauksista mutta nyt kun luin niin meidän tyttö taisi saada samanlaisen yksi päivä. Huusi ja huusi lopulta huulet alko sinertämään ja ei lähtenyt enään ääntä sitten meni ohi.
PoistaMiulla on. Kolme vuotias pippurinen tyttö. Tosi pelottavan näkösiä. Meillä tulee myös päiväkodissa ja hyvinkin lyhyellä huudolla. Meillä puheen kehityksen viivettä. Liittyneekö siihen että ei osaa sanottaa tunnetta?
VastaaPoistaMein 3- vuotiaalla pippurisella tytöllä tulee näitä. Todella pelottavia. Tulee myös päiväkodissa. Hänellä on puheen kehityksen viivettä. Liittyneekö tunteiden sanoitukseen?
VastaaPoistaPäivähoidossa työskentelevänä olen kerran hoitanut lasta, jolla oli samanlaisia itkukohtauksia. Mutta koska ne eivät ole hyvin yleisiä, kirjoitus antaa tietoa ja vertaistukea muille. Siitä olen samaa mieltä toisen kommentoijan kanssa, että lapsillasi on oikeus yksityisyyteen, eikä heidän intiimejä asioitaan kannata julkisuuteen tuoda. Empatiakykyä tarvitaan, sillä tuskin haluaisit itsekään ihan kaikkia terveystietojasi tuoda julki. Lapsesi eivät vielä voi rajaa asioissa vetää, joten se on vanhemman eli sinun tehtävä. En ole tätä blogia aiemmin lukenut, joten en tiedä toisen kommentoijan esille tuomista asioista mitään.
VastaaPoistaTerveisin mummo maalta
Meillä kaksivuotias on nyt vuoden ajan saanut affektikohtauksia jotka usein johtavat pitkäänkin kouristeluun. Kohtaus on niin raju ja hengittämättömyys niin pitkää että usein joudun puhalluselvyttämään. On tutkittu kaikki epilepsiasta aivokasvaimeen ja diagnoosina on tunneyliherkkä lapsi. Kirjoitit että kohtauksien takia ei anneta periksi mutta mun on pakko ollut tietyissä tilanteissa antaa.. esimerkiksi autolla ajaminen oli viime syksynä aivan mahdotonta kun jätkä veteli kohtauksia autossa ja oli tosi pitkään hengittämättä. Ihan hirveitä tosissaan! Olen koittanut etsiä perhettä jossa olisi lapsi jonka affektikohtaukset menee kouristeluun saakka mutta en vielä ole löytänyt, vertaistuki tulisi tarpeeseen.
VastaaPoistaKauhealta kuulostaa noi kohtaukset! Tuli vain mieleen että ei kai se mitään periksi antamista ole jos lohduttaa lasta kohtauksen aikana? Noin pienet tuskin osaavat manipuloida millään tavalla, vaan voivat hyvinkin tarvita vain äidin syliä :)
VastaaPoistaMeijän neiti pienempänä sai kans samoja kohtauksia. Mulle aina vaan sanottiin et yliherkkä lapsi niin siksi niitä tulee ja että ne loppuu kun kasvaa isommaksi ja niin ne kyllä loppukin joskus siinä kun täytti 2v. Kohtaukset alko vajaa vuoden ikäisenä. Aluksi oli pelottavaa, mut sit siitä tuli ihan arkea ja ihmiset saatto kattoa tosi pitkään ku tyttö sai sen kohtauksen ja ite pysyin ihan tyynenä. Meillä ne oli semmosia et suuttu tai satutti ittensä ja sit itku muuttu äänettömäksi ja lakkasi hengittämästä, meni siniseksi ja ihan kaarelle koko lapsi, koristeli hetken ja muuttu siniseksi mut aina ne meni tosi nopeesti ohi. Yleensä syli auttoi ja tarkkana olin niitten kans ettei lyö päätään johonkin kohtauksen aikana. Ja osas neiti käyttää myös hyväksi kohtauksia, äiti valitettavasti vaan yleensä tajus et millon halutaan et saa jonkun asian periksi vai onko muuta.
VastaaPoistaKuopukseni sai ensimmäisen affektikohtauksen muistaakseni 10kk ikäisenä juuri ennen kun olisimme menneet sänkyyn. Isosisko sulki oven pienemmän nenän edestä, näin tilanteen sivu silmällä. Hetki ja minulla on sylissä ilman ääntä huutava vauva, jolla silmät pyörähtivät päässä ja meni veltoksi (tajuton). Se tunne, kun et tiedä mistä on kysymys ja luulet menettävän lapsesi. Herätin miehen itkien ja huutaen, hän ei ottanut minua tosissaan. Lapsi virkosi, mutta kävimme päivystyksessä. Seuraavat viikot elin pelossa. Itkin itseni uneen ja tarkistelin lapsen hengitystä öin ja päivin. En antanut lapsen itkeä, puhaltelin useita kertoja lapsen naamalle vaikkei syytä välttämättä olisi ollutkaan. Panikoin ja olin hädissäni. Kaupassa katselin ihmisiä miettien, kuka on lääkäri ja auttaisi, jos kohtaus tulisi. Kuukauden jälkeen helpotti ja opin kuuntelemaan itkua. Tämän jälkeen kohtaus on ollut kerran uudelleen. Lapsi on nyt 1v 2kk. Äitini sanoi, että minulla itsellä on kai myös ollut (ei diagnosoitu?) affektikohtauksia pienenenä, kun huusin itseni siniseksi, mutta en tajuttomaksi asti. Samoin minun isälläni.
VastaaPoista-TRI