Pakotin itseni jaksamaan

Pieni ikäero on katastrofi, ainakin välillä tuntui siltä. Pakotin itseni jaksamaan todella usein. Olin todella väsynyt ja elin päivä kerrallaan. En saanut nukutuksi, en jaksanut syödä. Lapset hoidin, pesin, annoin ruuat ja vein ulos. Olin silti itse aivan rikki, lasten avulla silti jaksoin koska oli pakko.

Tuntui, etten nukkunut pariin vuoteen yhtäkään yötä hyvin. Sennin kanssa on ollut aina ongelmia nukahtamisen ja nukkumisen kanssa, jonka parissa vielä tänäkin päivänä saan taistella. Nukkumaan menoon saattaa meidän taloudessa mennä parisen tuntia, hyvinä iltoina lapset nukahtavat heti.

Isommat nukahtavat yleensä todella nätisti, mutta tämä pienin... Joko on pissahätä, kakkahätä, jano, taikka muuten vaan tulee huoneesta hillumaan ja paukuttelee ovea. Hän saattaa puolikin tuntia olla hiljaa sängyssä, jolloin luulen hänen nukahtavan, mutta ei. Sitten kun hän nukahtaa, hän nukkuu sikeästi ja antaa nukkua koko yön. Aamuisin Jooa kuitenkin herää kukonlaulun aikaan, joten viikonloppuisinkaan meidän taloudessa ei nukuta myöhään.

Olen oppinut arvostamaan unta todella paljon. Ilman hyviä yöunia ihminen ei vain jaksa, silloin voi henkisestikin huonosti. Menen viikonloppuisinkin ennen puolta yötä nukkumaan, jotta saan edes sen seitsemän tuntia yöunta. Muistakaa ihmiset nukkua, uni on elintärkeää koko ihmiskeholle !

Kolme lasta kahden ja puolen vuoden sisään. Olin toki ajatellut, että olisi kiva jos lapsillamme olisi pieni ikäero. Voin suoraan sanoa, että näin pieni ikäero oli pieni vahinko. Sekunttiakaan en kadu, mutta on hetkiä jolloin olen käynyt aika pohjalla.

On ollut kuitenkin ihan mahtavaa huomata miten lapset leikkivät keskenään ja tulevat niinä hyvinä hetkinä todella hyvin toimeen. Suuremman ikäeron kanssa he eivät välttämättä leikkisi samoja leikkejä tai ollenkaan yhdessä. He leikkivät yhdessä usein, todella harvoin yksinään. 

Alexsandra ja Jooa leikkivät mielellään myös välillä kahdestaan isompien leikkejä. Kun taas välillä Jooalla ja Sennillä on hauskat yhteiset leikit menossa, usein ryhmähau leikit.

Alexsandran diagnoosin (landau-kleffner) saadessamme olin todella rikki henkisesti. Se oli kova pamaus vasten kasvoja, jonka käsittely vei aikaa. Aiheesta voit käydä lukemassa TÄÄLTÄ. Sitä ei silloin siinä tilanteessa ymmärtänyt, miten shokissa sitä oli. Itkin monta viikkoa, en osannut käsitellä mitä tulee tapahtumaan. Samantien oli kaikki tutkimukset, jotka olivat meille aivan uusia tilanteita, ei ollut aikaa jäädä märehtimään asiaa vaan oli toimittava ja jaksettava.

Pelkäsimme, että purkaukset eivät loppuisikaan. Näin ei onneksi ollut vaan oikean lääkityksen löydyttyä purkaukset aivoissa loppuivat nopeasti. Toukokuussa 2017 alkoi kuntoutuminen kunnolla, jolloin aivot saivat alkaa korjata itseään. Toipumisessa on mennyt jo vuosi ja edistystä on tullut huimasti. Kuitenkin olemme vielä aivan alkuvaiheessa puheen ymmärtämisessä ja sen tuottamisessa.

Pienin askelin, intoa puhumiseen on ja uskon, että taitoakin löytyy ! Uskoa ja uskallusta puhumiseen Alexsandralla ei kuitenkaan vielä riittävästi ole, jonka takia sanoja tulee vielä kovin vähän. Tutut ja turvalliset sanat tulevat todella hienosti, uusiakin sanoja tulee silloin tällöin. Olen myös houkutellut sanomaan joitain helppoja sanoja perässä ja hän on ne toistanut !

Alexsandraan minulla menee kovasti omaa energiaa ja voimia, kuinka saan kerrottua hänelle asioita niin että varmasti ymmärrämme täysin toisiamme ja kuinka selvitän ristiriitamme ? Kuinka toimia, jotta arkemme sujuu mahdollisimman normaalisti hänen diagnoosista huolimatta, niin että hän saa olla täysillä mukana mitä ikinä teemmekin ? Tiedän kuitenkin sen, että olen onnistunut kertomaan ja välittämään hänelle sen, että äiti rakastaa häntä aivan super paljon ja että hän voi aina turvautua minuun tilanteessa kuin tilanteessa ❤️

Nuorimman ollessa puolitoistavuotias jatkoin koulua. Olin aloittanut ennen lapsia lähihoitaja koulun ja päätin suorittaa sen loppuun. Opiskelu tuntui todella kivalta, pelottavalta, raskaalta ja oudolta. En halunnut olla lapsistani niin kauaa erossa. Sain taistella tämänkin olotilan kanssa omassa päässäni. Aivan normaalia, että lapset ovat hoidossa kun äiti käy koulua tai töissä, mutta tämä tuntui minusta aivan liian raskaalta.

Sain suoritettua koulun super nopeasti, alle viidessä kuukaudessa. Pääsin heti töihin, jossa olen tälläkin hetkellä töissä. Voin kertoa, että taistelen vieläkin itseni kanssa siitä, että haluaisin vain niin paljon olla kotona omien lapsieni kanssa. Töissä on kuitenkin käytävä ja ehkä tämä olotila helpottuu. Joka päivä en kuitenkaan asiaa mieti, se hyppää välillä vain päin näköä ja saa taas miettimään asioita. 

Nyt kuitenkin tuntuu että elämä ja arki helpottuu. En enää pakota itseäni jaksamaan vaan jaksan ilman pakottamistakin. Lapset kasvavat kokoajan, minulla on koulutus ja työ. Enää elämä ei tunnu pelkältä selviytymiseltä. Nyt me vain menemme minne elämän tuulet meidät puhaltaa.

Oletko sinä joutunut selviytymään ja pakottanut itsesi vain jaksamaan ?

Susanna